1420

Useimpina aamuina hän jää herättyään makaamaan aivan liikkumatta, antaen auringon suudella paljaita käsivarsiaan ja tilkkutäkin lämmön pitää hänet puoliunessa. Frodo ja Sam hengittävät kevyesti muistoissa joita hän ei voi koskaan tavoittaa. Heidän silmäripsensä värisevät kuin oudot luurankomaiset hyönteiset, mustina vasten siniharmaita varjoja heidän silmiensä alla.

Ennemmin tai myöhemmin he kummatkin tulevat jättämään hänet. Hän puree huultaan ja laittaa sormensa ristiin ja toivoo että se myöhemmin ei koskaan tule; mutta jossakin heidän sisällään on kohta joka ei koskaan parane. Se on näkyvämpi Frodon tapauksessa, hänen hiljaisuudessaan ja arvissaan, mutta Samissa se on myös varmasti. Niin pieni tila, niin pieni tyhjyys.

Hän piti kaikki isänsä tilikirjat järjestyksessä kun oli vielä kolmannellakymmenennellään ja osaa ommella helman nopeammin kuin kukaan tuntemansa hobitti. Sam huokaa joskus ja sanoo että toivoisi muiden ymmärtävän mitä Frodo teki heidän kaikkien hyväksi, ja Ruusa miettii miksi Sam ei ymmärrä mitä Ruusa tekee heidän puolestaan yhä vieläkin. Pimeys on yhä heidän yllään ja sitä vastaan pitää yhä taistella. Ei se ole ohi ennen kuin siivous on tehty, niinkuin Sam itse sanoo, ja heissä on vielä paljon rikkinäistä.

Ruusa tietää että heillä on syitä syidenkin päälle lähteä, kipuja jotka eivät vähene edes unessa. Mutta joka päivä hän yrittää löytää uusia syitä miksi heidän pitäisi jäädä, ja ehkä jonakin päivänä vaaka tulee olemaan taas tasapainossa.

Hänen vanhempansa eivät pidä siitä että hän lähtee vuoteestaan keskellä yötä ja menee siihen huoneeseen missä Sam nukkuu, mutta avioliitto on vain ajan kysymys, joten he eivät toru häntä. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Hän vain katselee mielellään Samia pimeinä tunteina ennen aamunkoittoa. Ja Frodo ja Sam ovat nukkuneet yhdessä niin pitkään että ovat unohtaneet miten nukkua erillään, tai siltä ainakin vaikuttaa.

Nukkuneet yhdessä. Se sanoo eri asioita kuin mitä merkitsee, yleensä, mutta Ruusa ei koskaan ole kierrellyt asioita, ja ei siinä huoneessa muuta tehdä kuin nukuta. Kun Ruusa kiipeää vuoteeseen ja hengittää sisään Samin tuoksua, Sam liikahtaa heräämättä ja tekee hänelle tilaa. Hän on aivan liian tottunut nukkumaan toisten kanssa. Hänen kätensä eivät eksy kutsumatta Ruusan vyöteisille eikä hän varasta peittoa. Joskus kun painajaiset ovat erityisen pahoja Frodo huutaa unissaan, tai potkii, mutta niitä hetkiä lukuunottamatta Ruusa tuskin huomaa että ei ole yksin vuoteessa. Vaikka nuo kaksi ovat niin lähellä hänen leponsa tuntuu yksinäiseltä.

Sam on nyt poissa, istuttamassa ja rakentamassa, uusimassa ja korjaamassa. Ruusa seisoo pääportin vieressä ja katsoo varhaisaamun vaunuliikennettä ja tynnyreitä tien laidalla, ja toivoo että Sam olisi hänen luonaan. Uusi ja korjaa minut, Sam, hän tahtoo sanoa. Hän tahtoo olla itsekäs, tahtoo Samin myös olevan itsekäs. Eivätkö he ole ansainneet edes hieman itsekkyyttä? Tuntuu kuin hän olisi odottanut ikuisesti elämänsä matkan alkavan, mutta on vain kulkenut ympyrässä samoja vanhoja polkuja.

Kun Sam on poissa, Ruusa nukkuu omassa vuoteessaan, samassa vuoteessa jossa hän on maannut kaikki tyttövuotensa uneksien aviomiehestä ja sylilapsista ja saduista, ja Frodo nukkuu Ruusan isän hänelle järjestämässä huoneessa. Ruusa pelkää että Frodolle tulee kylmä, mutta Frodo ei ole kuten Sam. Samia Ruusa voi pomottaa, koska hän tuntee hänet läpikotaisin ja ylhäältä alas, on tuntenut jo vuosia. Frodo, sen sijaan, on aivan toinen tapaus. Ruusa ei tiedä miten edes alkaa selvittää hänen arvoitustaan, eikä tiedä haittaisiko Frodoa hänen yöllinen läheisyydentarpeensa.

Ruusa rikkoo munan kulhon reunaa vasten ja näkee veritahran munankeltuaisessa, eikä hän muista onko se paha enne vai ei. Sillä tuskin tuntuu olevan väliä. Hän laittaa kattilan liedelle ja menee katsomaan onko Frodo jo hereillä. Ovi on raollaan, ja hänen isänsä istuu vuoteen vierellä. Frodon kuumeiset kädet tarraavat hänen hihaansa ja kiveä Frodon kaulalla.

"Se on poissa ainaiseksi," sanat putoilevat mutinana, hengettä ja kuiskaten. "Ja kaikki on nyt mustaa ja tyhjää."

"Hys," Ruusan isä sanoo hieman levottomalla äänensävyllä, samalla jota hän käytti kun Ruusa kysyi kanoista ja kukoista tai uusista karitsoista. "Lepää vain, Frodo-herra."

"Minä huolehdin hänestä, jos tahdot," Ruusa tarjoutuu ennen kuin huomaa puhuvansa. Mutta voi, häntä koskee nähdä Frodo tuskaisena. "Minulla on aamu vapaana."

"En tiedä tarvitseeko hän erityisesti hoitajaa. Hän nukkuu enemmän kuin on valveilla." Olkiaan kohauttaen Ruusan isä jättää tyttärensä leikkimään sairaanhoitajaa. Hän ei ole oikein koskaan osannut käsitellä tyttölastaan, tahtoo pitää hänestä huolta ikään kuin hän olisi yhä sylilapsi. Pojat ovat helppoja kasvattaa, heihin voi suhtautua kuin oppipoikiin, mutta tyttäret tarvitsevat kaikenmoisia rituaaleja jotka on parempi jättää hameväelle.

"Frodo?" Ruusa kysyy ja sujauttaa kätensä Frodon käsien väliin. Huone on suljettu ja varjoisa, mutta koska päivä on muutenkin harmaa ja sateinen tuntuu turhalta avata verhoja.

"Sam?" Frodon silmät ovat puoliksi avoinna.

"Ei, Roosa tässä."

Hänen kätensä tärisevät, sydämen syke hänen ihonsa alla kuin pelästynyt lintu. Ruusan nimen kuullessaan Frodo tuntuu heräävän hieman harhoistaan ja naurahtaa kuivasti. "Kun olit pieni tapasit hiipiä Repunpään puutarhaan kun luulit etten huomaisi, ja varastaa ruusuja kun ne olivat vielä nupullaan. Bilbosta se oli herttaista."

"No, ei meillä täällä Virranvarressa ole puoliksikaan yhtä hienoja ruusuja," Ruusa vastaa kiusoitteluun, puristaen tiukemmin Frodon nihkeitä sormia kun uusi sairauden tai kivun kouristus kulkee hänen lävitseen ja saa hänet haukkomaan henkeään.

"Mutta et koskaan odottanut kunnes ne olivat täysi-ikäisiä, se tapasi hämmentää Samia. 'Ruusut ovat sievimmillään täydessä kukassa, miksei hän odota?'" Frodo pitää äänensävynsä kepeänä mutta ei voi tukahduttaa pientä tuskan henkäisyä.

"En ole kärsivällistä tyyppiä." Hän koskettaa Frodon otsaa ja huomaa sen olevan nihkeä ja kylmä. Frodo on kuumeinen ja kylmissään samanaikaisesti, eikä sille näy olevan muuta parannusta kuin aika.

"Merri... Merri sanoi että kotiinpaluu tuntui kuin olisi herännyt unesta," Frodo sanoo, ja kostuttaa huuliaan. "Mutta minusta tuntuu kuin olisin vaipumassa uneen. Mikään... mikään ei oikein tunnu todelliselta, enää."

"Älä puhu jos se koskee."

"Ei, tahdon puhua. Minun täytyy, se tekee sen todelliseksi." Frodo pakottaa itsensä istumaan ylös tyynyjä vasten. "Miksi sinun isäsi ei liittynyt joukon jatkeeksi, Roosa? Melkein kaikki muut varakkaat hobitit liittyivät."

"Hän on hyvää lajia," Ruusa vastaa lopulta. Hän ei koskaan ajatellut sitä aikaisemmin. "He olisivat rikastuttaneet häntä, mutta... hän olisi päätynyt köyhemmäksi, jos tuosta mitään selkoa ottaa."

"Kaikilla on hintansa," Frodo sanoo, mutta Ruusa ei loukkaanu. Hän tietää että Frodo ei enää tarkoita hänen isäänsä. "Kaikilla on murtumiskohtansa." Frodo kuulostaa eksyneeltä.

"Kunpa ymmärtäisin mitä sinä ja Samvais koitte," Ruusa myöntää. "Mutta en voi ymmärtää. Se tuntuu yhtä epätodelliselta kuin lentävät possut tai kylmänä palava tuli."

"Ei sinun kuulu ymmärtää. Konkari... minun kai pitäisi kutsua häntä kuningas Elessariksi, mutta minulle hän on yhä Konkari; hän suojeli vuosikausia Kontua jotta hobittien ei koskaan tarvitsisi tietää mitä hän teki heidän puolestaan. Ymmärrätkö?"

"Sinä olet hobitti, ja sinä tiedät."

Frodo suo hänelle pienen, tiukan hymyn, mutta se muuttuu irvistykseksi ja on selvää että tuska polttaa häntä pahasti. Kestää tovi ennen kuin hän pystyy taas puhumaan, ja Ruusa yrittää muistaa onko Konnussa koskaan aikaisemmin ollut tällaista tautia, mitään mikä voisi auttaa häntä keksimään lääkkeen.

"Ehkä jonain päivänä näet valkoisen kaupungin, tapaat sen hallitsijan," Frodo sanoo. Ruusa nyrpistää nenäänsä.

"Ehkä. Näkisin mielelläni muita maita, mutta on olemassa suurempia asioita kuin kuninkaat. Saduissa heidän päänsä hakataan irti ja heidän linnansa kaadetaan."

Frodo naurahtaa, ja se ääni ilahduttaa Ruusan sydäntä.

"Sinusta tulisi hyvä prinsessa, Roosa," hän sanoo, ja Ruusa hymyilee kohteliaasti vaikka ei olekaan samaa mieltä.

"Luuletko voivasi syödä hieman? Saat lientä jos sinusta tuntuu ettet kestä mitään vahvempaa."

"Ei, ei siihen ole mitään tarvetta."

"Minun mielikseni?" Hän ei tahdo pakottaa mutta Frodo vaikuttaa niin hennolta, mikä on kaksinkertaisesti surullista ottaen huomioon kuinka terve ja hauskannäköinen hän aikoinaan oli. Tuntuu kuin ne vuodet jotka aikaisemmin eivät häneen koskeneet ovat nyt kaikki kaatuneet kerralla hänen niskaansa.

Frodo nyökkää, ja Ruusa menee hakemaan jotakin mikä lämmittäisi ja ruokkisi häntä.

Kaikkein kauheinta, Ruusa miettii kun etsii puhdasta lusikkaa, kaikkein kauheinta on se että hän tuntee että häntä vedetään kaikkiin suuntiin samanaikaisesti. Hän rakastaa Samia, mutta hän vietti niin kauan aikaa huolehtien Samin vaeltelusta että rakkaus sotkeutui hänen mielessään siihen matkaan ja nyt hän rakastaa Frodoa myös. Eikä tarvitse olla juuri enempää kuin toimiva silmäpari jotta näkee että Sam on aikalailla saman ongelman edessä.

Kauheinta kauheimmassa on se, että se ei oikeastaan ole ongelma eikä mikään, koska Frodo ei...

"Säästä sanojasi että riittää huomisellekin, Roosa Tölli," hän toruu itseään, vaikka ei varsinaisesti puhunutkaan ääneen. Ei ole mitään syytä murehtia kuin märkä kissanpentu, jonkun täytyy ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä mitä tekemän pitää. Sen on Frodo hänelle opettanut, vaikka hobitit eivät sitä yleensä tietäisikään.

Frodo tuntuu nukkuvan kevyesti kun Ruusa palaa huoneeseen, mutta siitä on vaikea olla varma kun tietää millaisessa kunnossa hän aiemmin oli. Mutta rypyt ovat silenneet hänen kasvoiltaan ja hänen hengityksensä on tasaisempaa. Ruusa muistaa tarinan jota hän leikki lapsena, tarinan prinsessasta joka ei pystynyt heräämään.

"Pisti sormensa värttinään," Ruusa kuiskaa, ja katsoo hirveää arpea siinä mihin Frodon rystynen loppuu kesken. "Ja nukahti, eikä kukaan saanut häntä hereille."

Se tuntuu tuskallisen sopivalta, ja muutama kuuma kyynel tipahtaa Ruusan poskilta liemeen. Se on väärin.

Mutta tarinoissa on aina jokin keino millä asiat voi pistää kuntoon. Sotilas nappaa kuoleman laukkuunsa, nuorin poika tappaa lohikäärmeen, sisar lakkaa puhumasta ja rikkoo taian joka muutti hänen veljensä korpeiksi.

Suudelma parantaa nukkuvan kaunokaisen, jos vain saa raivattua tiensä piikkipensaan läpi.

Ruusa nojaa lähemmäs ja asettaa kulhon yöpöydälle niin että Frodo voi syödä sen myöhemmin jos jonkin ihmeen kautta hänelle tulee nälkä. Frodon henki tuoksuu makealta ja kostealta ja kulkee ilmassa kuumina puhalluksina. Hän tuskin liikahtaa kun Ruusa painaa huulensa hänen huuliaan vasten ja vetäytyy takaisin seisaalleen.

"Nuku hyvin, mutta älä pitkään. Herätän sinut pian," Ruusa sanoo, ja sulkee oven lähtiessään.